Ammattilaisbyrokratiat tehokkuuden aikakaudella : tasa­painoilua asiantuntijaeetoksen ja tehokkuuspaineiden välillä

Sammanfattning: Tässä väitöskirjatutkimuksessa tarkastellaan asiantuntijaorganisaatioita – erityisesti suomalaisia julkisomisteisia yliopisto- ja sairaalaorganisaatioita – tilanteessa, jossa pääasiassa näiden organisaatioiden ulkopuolelta tulevat paineet pakottavat niitä omaksumaan tehokkuusajattelun. Tutkimuksen lähtökohtana on ajatus siitä, että sairaala- ja yliopisto-organisaatiot, jotka Mintzbergin (1979) klassista terminologiaan soveltaen ovat malli-esimerkkejä organisaatiotyypistä, jota kutsutaan ammattilaisbyrokratiaksi, muistuttavat monilta keskeisiltä ominaispiirteiltään toisiaan. Puhuttaessa ammattilaisbyrokratioista, tutkimuksessa viitataan nimenomaisesti julkisiin sairaaloihin ja yliopistoihin. Tutkimus koostuu kahdesta osasta: viidestä referee-menettelyn läpikäyneestä, julkaistusta, empiirisestä osatutkimuksesta sekä ne yhteen vetävästä, tutkimuksen kokonaisargumentin muodostavasta, teoreettisesta synteesiosasta. Siinä missä jokaisessa osatutkimuksessa on oma kysymyksenasettelunsa, tutkimuksen synteesiosassa ammattilaisbyrokratioiden kohtaamaan tehokkuuspaineeseen liittyen esitetään kolme kokoavaa tutkimuskysymystä:i) Miten ammattilaisbyrokratiat ovat kyenneet omaksumaan tehokkuusajattelun?ii) Miksi tehokkuusajattelun omaksuminen on vaikeaa ammattilaisbyrokratioissa?iii) Mitä tehokkuusajattelun omaksuminen ammattilaisbyrokratioissa edellyttäisi?Tutkimuksessa todetaan, että tehokkuusajattelun omaksuminen on yliopisto- ja sairaalaorganisaatioille erittäin vaikeaa, sillä tehokkuusajattelu, ainakin niin kuin se uuden julkisjohtamisen (NPM) yhteydessä on mielletty, ei ole perinteisesti kuulunut näiden ammattilaisbyrokratioiden toimintalogiikkaan, eikä siten myöskään niiden avainryhmien professionaaliseen eetokseen. Koska tehokkuuden yksiselitteinen määritteleminen ammattilaisbyrokratioiden tapauksessa on lisäksi poikkeuksetta erittäin haasteellista, tutkimuksessa esitetyn tulkinnan mukaan yliopisto- ja sairaalaorganisaatiot päätyvät monessa tapauksessa omaksumaan ratkaisuja, rakenteita ja käytäntöjä, jotka paremminkin seremoniallisesti ilmentävät tehokkuutta, kuin todellisuudessa muuttavat niiden perinteisiä käytäntöjä, ainakaan operatiivisen asiantuntijatyön tasolla.Analyysissä päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan tehokkuusajattelun omaksumisen haasteet ammattilaisbyrokratioissa palautuvat lopulta sellaisiin ammatillisen työn institutionalisoituneisiin piirteisiin, joiden muuttaminen on paitsi kyseenalaista, myös itsessään varsin pitkällinen ja vaikea prosessi. Sairaala- ja yliopisto-organisaatioiden professionaalinen henkilöstö suhtautuu tehokkuusajattelun implementointiin omaan asiantuntijatyöhönsä pääsääntöisesti varsin kriittisesti, vaikka erityisesti sairaala-organisaatioiden tapauksessa toiminnan yleisen tehokkuuden kehittämisen tarve hyväksytäänkin. Sairaalaorganisaatioissa keskeisessä roolissa olevan lääkärikunnan osalta tehokkuusajattelun primääriksi uhkakuvaksi tutkimuksessa tulkitaan profession vallan, erityisesti hallinnollisen päätäntävallan, menettämisen uhka lääkärikunnan ulkopuolisille ammattijohtajille. Vastaavasti yliopistoissa opetus- ja tutkimustyötä tekevän henkilöstön osalta keskeiseksi tehokkuusajattelun uhkakuvaksi tulkitaan huoli numerojohtamisesta: jo itsessään yliopistotyöhön sopimattoman tulosjohtamisen muuttumisesta itsetarkoitukselliseksi numeroiden tuottamiseksi.Tehokkuusajattelun aito, seremoniallisuuden ylittävä omaksuminen edellyttäisi yliopisto- ja sairaalaorganisaatioiden keskeisten ammattilaisryhmien, yliopistoissa tutkimus- ja opetushenkilökunnan ja sairaalaorganisaatioissa lääkärikunnan, professionaalisen eetoksen ja asiantuntijaidentiteetin muutosta. Lisäksi tehokkuusajattelun omaksuminen edellyttäisi institutionaalisen logiikan muutosta, jonka myötä sairaala- ja yliopisto-organisaatiot eivät enää ilmentäisi niinkään perinteistä ammattilaisbyrokratia-arkkityyppiä, vaan jotakin muuta, toistaiseksi mahdollisesti tuntematonta ammattilaisorganisaation arkkityyppiä.Tutkimuksessa esitetyn tulkinnan mukaan yliopistoissa ja sairaalaorganisaatioissa tehokkuuspaineen seurauksena toistaiseksi tapahtuneet, lähinnä hallintoon, päätöksen-tekoon ja uraan liittyvät muutokset ilmentävät siirtymää kohti markkinaorientoituneempaa toimintatapaa. Kyseessä on kuitenkin paremminkin jonkinlainen organisaatiokentän evoluutio, kuin varsinainen institutionaalisen logiikan muutos. Ammattilaisbyrokratioissa operatiivisella tasolla tapahtuneet muutokset ovat olleet toistaiseksi vähäisempiä kuin niiden hallinnossa tapahtuneet muutokset. Tämä on merkittävää, sillä ammattilaisbyrokratian tapauksessa operatiivinen ydin on organisaation keskeinen osa ja operatiivisen ytimen ammattilaiset ovat perinteisesti käyttäneet omaan työhönsä liittyen merkittävämpää valtaa kuin strategisen huipun johtajat. Todellista valtaa ammattilaisbyrokratioissa käyttävät siten edelleen ammattilaiset itse, eivätkä niinkään organisaatioiden formaalissa esimiesasemassa olevat johtajat.Managerialismi on kuitenkin kiistatta kaventanut erityisesti yliopistojen tapauksessa kollegiaalisuutta ja demokraattista päätöksentekoa. Organisaatioiden ylätasolla tapahtuneet muutokset ovat myös luoneet eräänlaisen kahden kriteeristön ongelman: ammattilaisbyrokratioissa vaikuttavat toisaalta ammattikuntien omat perinteiset toiminnallisen tuloksellisuuden ja laadunarvioinnin kriteerit, toisaalta tulosjohtamisen mukanaan tuomat ammattikuntien ulkopuolisten, ei-ammattilaisten, laatimat kriteerit. Yleinen suuntaus vaikuttaa olevan, että ammattilaisbyrokratioiden tuottavuuden ja laadun kriteerit määritellään yhä enemmän rahoittajien, ei niinkään ammattilaisten tai heidän professionaalisten järjestöjensä toimesta.Tutkimuksen käytännölliset johtopäätökset ammattilaisbyrokratioiden tehokkuuden näkökulmasta voi tiivistää seuraavasti. Toisin kuin sairaalaorganisaatioissa, yliopisto-organisaatioissa ammattilaisbyrokratiaan kohdistuva tehokkuuspaine ei ammattilaisten omasta näkökulmasta näyttäydy aina legitiiminä. Ulkopuolisten toimijoiden kehittämien ja säätämien, tehokkuuteen tähtäävien käytäntöjen, toimintamallien ja lakien valuviat ovat seurausta ennen kaikkea siitä, että niiden laatijat eivät ymmärrä riittävästi ammattilaisbyrokratioiden toimintalogiikkaa. Tämän myötä tehostamispyrkimykset johtavat usein juuri päinvastaiseen tulokseen kuin mihin niillä on tähdätty – toiminta muuttuu näennäisesti tehokkaammaksi, mutta ammattilaisbyrokratian ydintoiminnan näkökulmasta mahdollisesti aiempaa tehottomammaksi. Niitä ohjauskeinoja ja välineitä, joilla ammattilaisbyrokratioita johdetaan, tulisikin arvioida uudelleen; olisi kriittisesti tarkasteltava soveltuvatko ne ylipäätään luonteeltaan sisäisesti motivoituneen ja professionaalisen eetoksen ohjaaman asiantuntijatyön johtamiseen. Ammattilaisbyrokratioita ei ylipäätään voi johtaa niiden erityisluonteen vuoksi kuten useimpia muita organisaatioita, ylhäältä alas, vaikka managerialististen käytäntöjen viimeaikainen omaksuminen ammattilaisbyrokratioissa siihen nimenomaisesti tähtää.